Mie alotin kirjottamaan blogia, kuin voi olla mahollista? Johtuu varmaan kellonajasta tai muusta hormonaalisesta kierrosta tiedä häntä.

Tuntuu ihan siltä, että unirytmi ois kääntyny päälaelleen kun ukko on ollu Eestissä torstai-illasta lähtien ja oon ollu yksin kotona. Ei tilannetta osannu ajatella vielä sillon kun ukko oli vielä kotona. Päivät vaan meni eteenpäin kun juna vaikka jokainen päivä hieman erilainen olikin. Nyt tekee mieli vaan hakata päätä seinään ja nukkua päivät pitkät, koska ukko tulee vasta maanantaiyönä takasin Suomeen. Enää viikko ja muutama päivä lomaakaan jäljellä ennen kesätöitten alkua ja hukkaan nekin vaan nukkumalla ja muutenkin olemalla saamaton ja epävireinen.

Syyskuusta asti päässä on kyteny ajatus, että lopetan tupakoinnin ja alan liikkumaan, kun en oo tyytyväinen itteeni. Kun en oo tyytyväinen itteeni, se vaikuttaa muihinkin, koska puran turhautumistani usein ja äänekkäästi. Monet kerrat on tullu sovittua, että sillon ja sillon mennään kävelemään ja ties mitä rullaluistelusta lähtien, ikinä en vaan saa itteeni liikkelle. Josko tämän blogin myötä koittaisi aika jolloin siirtyisin sanoista tekoihin? Ei pitäis ajatella että on pakko tai nyt pitää TIEDÄN, mutta ei tästä liikkumisesta tai varsinkaan tupakoinnin lopettamisesta tule mitään, vaikka lähihoitajaopiskelijana kuitenkin tiedän että terveyden takia kannattaisikin. Asiakkaita voi kyllä opastaa terveellisiin elämäntapoihin ja hyötyliikuntaankin. Arght! Tarviisin kunnon potkun persiille ja porkkanaan almost tukehtumisen ja jonkun kuka oikeesti repii miut liikkeelle ja kertoo hemmetin yksinkertasesti miulle, että tupakka tappaa, lopeta, mie tuen sinuu. Hmmnh... Kaikki noissa ajatuksissa ois ihan tosi jees paitsi että ainut kuka näihin "epäkohtiin" voi vaikuttaa ja tehä alotteen oon mie. How sad is that?

Kello näyttää jo semmosta kukkuraa jo, että voin sanoa tekeväni tänään jotain hyödyllistä itseäni ajatellen.

~Strobo kuittaa